Vanhat arvot parisuhteissa ovat kääntyneet jo moneen kertaan meidän aikalaisten ihmisten työstäessä niitä uusiin uomiin. Suuren suurta surua tuottaa silti yhä erot ja parisuhteiden päättymiset. Kahden ihmisen rakkauden loppuminen tai muuttuminen platoniseksi tuntuu vuosisadasta toiseen samalta. Aivan kuin työnnettäisiin lusikkaa kurkun kautta sydämeen ja sitä kautta sekoitettaisiin tunneskaalaa niin sekaisin kun sen vain saa.
Omakohtaiset eroni ovat olleet yksi toisensa jälkeen melkeinpä aina potenssiin kaksi. Tietenkin alati juokseva ikääntyminen luo tietynlaisen raamin parisuhteelle ja sen odotuksille. Yhtä asiaa en silti vieläkään pysty ymmärtämään, saati käsittämään;
Ulkopuolisten ihmisten puuttuminen kahden ihmisen parisuhteeseen, tai sen jo päätyttyä. Kuinka ihmiset todella jaksavat puida ja ruotia asioita niin, että parisuhteen päättymisen jälkeen vielä vuosia tulee eteen ihmisiä, joiden käyttäytyminen muuttuu kun tietoon tulee menneen elämän parisuhde.
Käsittämätöntä paskaa, ihmiset! Kun haluaa aidosti tehdä asiat niin kivuttomaksi kuin mahdollista, niin tuon lusikan varteen kokee oikeudekseen takertua kuka tahansa tuon parisuhteen toisen puoliskon tunteva ihminen. Mässäilyä ja draamaako ihmiset haluavat, vai kenties parantaa ja auttaa näitä jo eronneita ihmisiä.
Tunteista puhuminen ulkopuoliselle on täysin kiellettyä, mikäli tuo toinen tuntee eron toisen puoliskon. Siitä alkaa vain sellainen primitiivinen auttamisen halu, joka melkeinpä tönäisee asioita pinnalle, mutta täynnä hiivaa.
Sosiaalisen median luoma maailman minimalisointi on toinen perkele.
Tapaat ihmisen, jonka kanssa synkkaa. Kestitset sanallisesti tätä ihmistä, ja teet arvoillesi uskollisena preparoinnin sen mukaan, mitä vaistot tätä uutta ihmistä kohtaan kertovat. Ei hätäillen, ei itsekehua jaellen, ei totuutta vääristellen, vaan aitona sinuna itsenään. Näin kaikki tulevat pidemmän päälle tarinaan keskenään, koska totuus paljastuu kuitenkin ihmisluonteesta aina. NO! Jossain vaiheessa kiusaus keskustella omassa sosiaalisessa piirissään tästä "uudesta" ihmisestä käy ylitsepääsemättömäksi, ja ta- vitun - DAA!
"Tunnetko sä senjasen?" -Joo... "Ai jaa... no sori, mutta..."
Mitä helvetin paskaa? Onko tällainen normaalia, tavallista ja käytöstapojen mukaista? Onko esimerkiksi tämän kahden ihmisen keskinäisen tunteminen jo niin tarpeellista ottaa selvää ennen kuin edes puhuu toiselle, että muutoin ei voi edetä? Pitääkö ottaa huomioon nykyisin kaikki mahdolliset lenkit, ketä kenetkin tuntee?
Vuosia sitten päättynyt salamoiva suhde hakkaa vieläkin pieniä mustelmia sieluun. Sitä kun on joskus jotakuta rakastanut, niin sen vaikuttaminen nykyiseen - siivottuun elämään - tuntuu "rangaistusten" kohdalla jotenkin erityisen epäreilulta.
Kahden ihmisen eron jälkeen on ymmärrettävää mielipahaa luovaa toimintaa se, että oitis alkaa etsimään lohtua menetetyn mielitiettynsä ystäväpiiristä. Mutta mielestäni kohtuutonta on se, että vuosien jälkeen tämä "ai sä tunnet sen ja oot koskenutkin häneen"- estää uusien ihmisten tutustumisen toisiinsa.
Jos ensinen puoliso luo uusia ystävyyssuhteita, niin onko oletettava ettei näiden ihmisten kanssa voi jatkossa olla kontaktissa, koska on historiaa tuon yhden kanssa?
Parisuhteen päättymisessä paras hetki syntyy silloin kun ymmärtää ettei toinen ollut se oikea. Siksi on tullut ero. Mutta miksi ulkopuolinen ihminen näkee vaivaa toisten historiasta ja miksi vuosia sitten kahden ihmisen välillä ollut ja päättynyt kemia vaikuttaa vielä uuden elämän aalloissa?
Sitä en ihmiset ymmärrä. Mutta parisuhteet ja niistä puhuminen lienee samassa genressä kuin väitellä päissään uskonnosta ja politiikasta.
Koittakaa nyt muutkin perseilijät pitää oma pää puhtaana. Sanan kuvainnollisessa ja kirjaimellisessa muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti